Nykytila
Tästä aiheesta on tullut julki moni artisti. Spotify ei maksa kunnolla; ei siten, että sillä eläisi; ei siten, että korvaus olisi kohtuullinen; ei siten, että korvaus olisi rahallisesti missään järkevässä suhteessa striimausmääriin, ja niin edelleen.
Se tuntuu paskalta. Monet artistit, jotka ovat mahdollisesti tehneet musiikkia pidempään, kokevat, että ennen Spotikkaa rahaa tuli paremmin.
Jotkut ovat julistaneet vetävänsä musiikin pois digijulkaisusta ja julkaisevansa jatkossa vain fyysisiä äänitteitä. Onnea matkaan. Jotkut indie artistit ovat saaneet tätä kautta 1000 kertaiset rahat striimeihin verrattuna, mutta on vaikeaa uskoa, että fyysinen äänite palaisi valtavirtaan, vaikka tosidiggarit sitä harrastavatkin.
Ongelma ei toki koske vain markkinajohtaja Spotikkaa, vaan kaikki striimipalvelut, joilla on merkitystä, käyttävät suurin piirtein samaa pro rata -rojaltimallia. Ohuet kokeilut muihin tapoihin eivät ole ottaneet tuulta alleen, ja syitä voi arvailla. Pro rata -malli on tullut valtavirtaan Spotifyn ja suurien levy-yhtiöiden sopimusten myötä. Spotify joutui musiikin alustalleen saadakseen tanssimaan kolmen ison levy-yhtiön pillin mukaan ja muotoilemaan systeemit niitä suosimaan, sekä luovuttamaan osan osakekannastaan heille. Tuloksena olevassa mallissa kaikki kuulijoilta tullut raha lasketaan yhteen, sitten lasketaan yhteen kaikkien kuulijoiden striimaukset ja lähdetään jakamaan rojalteja ylhäältä alas. Kaikkein eniten kuunteluita absoluuttisesti saaneet saavat eniten rojalteja, ja ne, joiden kuuntelumäärät suhteessa suurimpiin ovat pieniä, saavat hyvin vähän.
Lähes kaikki eniten rojalteja saavat artistit ovat suurten levy-yhtiöiden talleissa. Poikkeuksia on, mutta vähän, kuten vaikkapa Kanye West, jolla on oma levy-yhtiö, ja Suomessa Turmion Kätilöt, jotka myös hoitavat julkaisunsa itse ja saavat ilmeisesti aivan käyvän korvauksen striimeistään, ainakin sellaisen käsityksen saa heidän kirjastaan.
Historia ennen Spotifyn tuloa
Miten tähän tultiin? Suomessa pop-musiikin kuluttaminen on ollut menneinä vuosikymmeninä vaikeaa. Ylellä oli 1962–1963 hetken aikaa tv-ohjelma nimeltään Levylautanen, joka oli ensimmäinen nuorisomusiikkiin ja -kulttuuriin keskittynyt ohjelma. Myöhemmin tuli Nuorten tanssihetki ja muita ohjelmia, mutta kevyen musiikin ohjelmat televisiossa ja myös radiossa olivat verrattain vähissä. Kanaviakaan ei ollut paljoa. Nuorisomusiikki alkoikin Suomessa erottua muusta iskelmästä vasta 60-luvun aikana. Levyjä saattoi ostaa, mutta tuohon aikaan ihmisten rahat menivät pitkälti muuhun, kuten ruokaan ja asumiseen.
C-kasetin yleistyminen 70-luvun aikana muutti kuviota jonkin verran, mutta vielä 70-luvun puolessa välissä LP-levyjä ja C-kasetteja myytiin suurin piirtein saman verran.
Tämän jutun kannalta olennainen asia on muistaa, että C-kasetteja pystyi kopioimaan kotikonstein kaksidekkisellä soittimella. Tie kotipiratismiin oli alkanut.
Seuraavalle vuosikymmenelle tultaessa myös nuorilla alkoi olla rahaa ostaa kasetteja, ja ysärin alkaessa mentiin digitaalisiksi ja tarjolle tuli CD-levyjä, joskin maksukyky kyykkäsi.
1990-lukua voidaan pitää levymyynnin kultakauden viimeisenä kokonaisena vuosikymmenenä. Kasettien kopioiminen ei ollut mikään valtavan suuri ongelma, ja indie-musiikin levittäminen perustuikin osittain kasettien vaihtoon kansainvälisesti, harrastajalta toiselle. Postipakettien lähettelijät löysivät toisensa mm. lehti-ilmoituksilla.
Ysärin loppupuolella tuli kuluttajille kuitenkin saataville jotain, mikä jyrkensi luiskaa kohti nykyaikaa: polttava CD-asema. Tämän aseman kautta saattoi laittaa levyn tietokoneeseen, ottaa siitä digitaalisen kopion ja sen jälkeen polttaa kopion uudelle tyhjälle levylle, tai keskittyä kuunteluun tietokoneella Winamp-ohjelmaa hyödyntäen. Tässä vaiheessa oltiin tilassa, jossa tiedostot olivat käyttökelpoisina tietokoneella, ja ne poltettiin levylle, jotta niitä voitiin soittaa muualtakin. Tämä tulisi pian muuttumaan.
MP3-formaatti oli kehitetty musiikin datamäärän pienentämistä varten, ja musiikkia pystyttiin toistamaan vaikkapa mainitulla 1997 julkaistulla Winamp-soittimella.
Formaatin pakkausmuodon ansiosta tiedostot (musiikki) olivat kohtuullisen kokoisia ja niitä pystyttiin jakamaan Napsterin kaltaisissa vertaisverkoissa. Senaikaiset nettiyhteydet olivat kuitenkin melko hitaita ja yhden MP3-muotoon pakatun albumin lataaminen saattoi kestää tunteja. Lisäksi musiikki piti vielä polttaa levylle, jotta sen sai mukaan, ja soittimen piti vieläpä tukea poltettuja CD-levyjä. Ei ollut helppoa, ei vielä.
Millenniumin jälkeen markkinoille alkoi tulla parempia ratkaisuja, ensimmäiset MP3-soittimet. Oma ensimmäinen MP3-soittimeni oli Creativen pikkuinen, kahden sormen kokoinen soitin, johon mahtui musiikkia 256 Mt. Se vastasi muutamaa albumillista. Kannettavaan soittimeen meni monin kerroin enemmän musiikkia ja pieneen tilaan, eikä toisto pätkinyt, jos soitin tärähti. Nettiyhteys alkoi käydä kuumana, ja uusia albumeja pystyi lataamaan ilmaiseksi, kun laittoi myös omat tiedostonsa jakoon vastineeksi. Laitonta? Kyllä, mutta helppoa. Helpompaa, kuin lähteä levykauppaan, eikä sellaiseen määrään musiikkia olisi kellään sen ikäisellä ollut rahaakaan.
Seuraavan merkittävän askeleen otti Apple isoilla kovalevysoittimillaan. Sain mahtumaan kaiken musiikkini 30 Gt:n kovalevyllä varustettuun iPodiin. Se se oli polleaa. Applen oma digitaalinen musiikkikauppa iTunes myi (ja myy) musiikkia, kuten levykaupatkin, mutta digitaalisena. Könttäsummalla kappaleittain ja albumeittain. Hinnat olivat toki sillä tasolla, että musiikkikirjaston laajentaminen kovin suureksi söi valtavan määrän euroja, ja siksi piratismi alkoi kukoistaa tietyn ikäryhmän keskuudessa. Kaikki maailman musiikki oli saatavilla, ja nettiyhteyksien parantuessa albumin lataaminen vei enää minuutteja. Toiminta oli laitonta, mutta niin laajamittaista ja syviin riveihin levinnyttä, ettei siitä tarvinnut pelätä joutuvansa vastuuseen. Eikä warettamista pidetty moraalisestikaan kovin ongelmallisena, koska sillä, joka moraalisen päätöksen teki, oli päätökselle hinta. Maksa täysi hinta kaikesta musiikista, joka olisi ollut helposti tuhansia euroja, tai lataa ja ole maksamatta.
Tämä kohta on ollut musiikin jakelun todellinen vedenjakaja, tässä kohtaa kaikki musiikki oli saatavilla helposti ja ilmaiseksi, ja tästä eteenpäin ei ole ollut paluuta entiseen.
iPhone ja striimaus
2000-luvun loppupuolella MP3-soittimien myynti oli suurimmillaan, ja kun iPhone tuli, oli siinä nimenomaan yhdistetty suosittu, markkinoiden edistyksellisin MP3-soitin ja puhelin. That’s it, niin se oli silloin, ja vaikka iPhonen tulo on nähty nimenomaan älypuhelinten esiinmarssina, eivät sen hetken mobiilinettiyhteydet ainakaan Suomessa olleet vielä sillä tasolla, että puhelimella olisi ilman tietokonetta pystynyt paljoakaan tekemään. Pääsääntöisesti musiikki ladattiin tietokoneelle ja sieltä puhelimeen.
Montaa vuotta ei kuitenkaan mennyt. Yhteydet kehittyivät, koska kysyntä kasvoi, ja näin päänsä pinnalle pisti myös Spotify. Fyysisten levyjen myynti oli laskenut jo vuosikymmenen, ja piratismi eli ja voi hyvin. Spotify tarjosi palvelun, jossa voit kuunnella ilmaiseksi kaikkea maailman musiikkia. Niille, joilla oli älypuhelin ja oltiin vakaan netin päässä, tarjous oli pysäyttämätön ja mullisti markkinan helpolla käytettävyydellään. Ja se oli ja on laillista. Kuinka mahtavaa? Voit kuunnella kaikkea musiikkia missä vain, ja jos maksat kuukausimaksun, ei Jonathan from Spotify mölise korvaasi lainkaan ja saat tehdä soittolistoja. Palvelu on niin hyvä, että käyttääkseen jotain muuta on oltava jostain syystä erityisen innostunut näkemään enemmän vaivaa. Kyllä niitä syitä on: artistien tukeminen, äänenlaatu ja ihan puhdas muutosvastarinta. Kaikki hyviä syitä, jotka eivät suurta yleisöä kiinnosta pätkän vertaa, harmi sinänsä.
Ulospääsy
Ongelma on tiedostettu ja hätähuudot kuultu. Jotain on tehtävä, mutta se mitä tulemme tekemään, voi olla uusi vedenjakaja, eikä sen tuloksena välttämättä ole tavoiteltu lopputulos – artistien parempi tienesti striimauksesta.
Kaikkein radikaalein tapa olisi tehdä ainakin Euroopan-laajuinen laki, jossa striimausalustoille määritellään kiinteä takuukorvaus artisteille julkaistun musiikkimäärän mukaan käyttäjämäärän suhteessa. Joudun valitettavasti ampumaan tämän vaihtoehdon alas heti alkuun.
Jos tähän ryhdyttäisiin, ei uusia alustoja olisi enää mahdollista perustaa, koska kustannukset olisivat korkeat jo ennen kuin rahaa on tullut yhtään sisään. Kaikki alustat kaatuisivat tähän hinnoitteluun parista syystä. Se, että musiikki on tarjolla, ei tee sitä vielä rahallisesti minkään arvoiseksi. Vasta kun sillä on kysyntää, alkaa arvoa syntyä. Itseisarvoilla ei osteta kotimaista kurkkua leivän päälle. Tässä mallissa olisi myös se ongelma, että alustojen kannattaisi pitää vain sellaista musiikkia tarjolla, jota varmasti kuunneltaisiin.
Voisihan tämän palvelun tuottaa julkisella rahalla?
Ei voisi! Jos tätä täytyy alkaa oikeasti perustelemaan, niin teen sen vasta erillisestä pyynnöstä. Pyynnön voi osoittaa minulle sähköpostilla: sami.hiidenhelmi@artxperience.net
Ylipäätään sääntelyn kautta on vaikeaa, ellei globaalisti jopa mahdotonta päätyä tilaan, jossa tilanne aidosti paranisi artistien osalta.
Fyysisiin äänitteisiin palaaminen ei ole realistinen vaihtoehto, jos halutaan tavoittaa muitakin kuin fanien ydin. Tästä on eriäviä mielipiteitä myös yhtiömme sisällä, mutta kerron omani. Valtaosa musiikkia kuluttavista ihmisistä arvostaa helppoutta ja kulkee turvallisesti muiden perässä. Suurella osalla ei siis enää edes löydy moisia soittimia kotoa, ne ovat asiaan vihkiytyneiden harrastajien juttuja, ja sillä massalla ei elä yksikään artisti, ainakaan Suomen kokoisella markkinalla. Ehkä on väärin sanoa, että ei yksikään. Kaksi voi elää.
Artistin tulot tulevat monesta lähteestä, ja ne kaikki ovat tarpeen. On kiertueita, keikkoja, äänitteitä fyysisinä ja digitaalisina, sekä kaikki muut tulonlähteet, joita näin somen aikana voi olla useita. Jos massa kuuntelee musiikin digitaalisena, voi olla iso riski jättäytyä kokonaan helposti kulutettavan digimarkkinan ulkopuolelle.
Minulla on oma lehmä ojassa, ja se on siellä niin syvällä, että kaipaan sen pelastamiseen paljon apua. Meidän alustamme Lingonperry nimittäin käyttää rojaltin jaossa UCR-mallia. Olen aidosti sitä mieltä, että se on paras ratkaisu tähän ongelmaan, joka on artistien epätasa-arvo rahanjaossa. Tässä voivat voittaa oikeasti kaikki.
Meidän alustallamme jokainen musiikkia kuunteleva asiakas maksaa käytöstään rahaa, ja siitä rahasta ohjataan neljäsosa suoraan artistien sivuille, siinä suhteessa, missä asiakas on musiikkia kuunnellut oikeasti.
Jos hän siis kuuntelee meillä vaikkapa neljää artistia kuukauden aikana ja tekee sen ihmeen kaupalla niin, että kuuntelusekunnit ovat kaikille artisteille täsmälleen samat, menee hänen rojaltipottinsa neljään osoitteeseen tasan kaikille.
Siis näin 1,24 € /4=0,31 € per artisti.
Ei kuulosta paljolta, mutta kyseessä on vain yksi kuuntelija.
Pointti on se, että kyseinen kuuntelija ei maksa rojalteja kenellekään muulle kuin niille, joita on itse kuunnellut. Näin pro rata -järjestelmän suoma suurten artistien leijonanosan vievä pyörre on vältettävissä.
Olen avannut järjestelmää tarkemmin aiemmissa blogeissani, eli en mene siihen nyt enempää. Haluan vain lähettää viestin kaikille ihmisille, jotka tuskailevat tämän epätasa-arvon kanssa. Keräännytään yhteen rintamaan hyvän asian puolesta, ja ratkaistaan ongelma siten, että kaikkien pää pysyy pinnalla!
Sitä odotellessa ja samaan aikaan: tulkaa Lingonperryyn, koska se on Aidosti Artistin Asialla, Aina.
Sami Hiidenhelmi
Lingonperryn tuotepäällikkö
FI 
EN